Vanha virsi.

"Kohtelias" on kamala sana. Se on teennäinen sana.

Kohteliaisuus on aina se vähin, mitä osoittaa kanssaihmisilleen. Se on odotettu, itsestäänselvä käyttäytymismalli. Se on automaattisia sanoja joita sanomme ja tekoja joita teemme, jotta meidän kaikkien olisi mukavaa asustella samalla pallolla. Se on anteeksipyytämistä, kun astuu toisen varpaille täpötäydessä linja-autossa tai kiittämistä kaupan kassalla. Se tulee selkärangasta päivän huonoudesta riippumatta, vaikka oikeasti tekisi mieli potkaista seuraava vastaantulija ensi viikon tiistaihin.

Jos ystäväni olisi minulle "kohtelias", tietäisin jonkin olevan vialla. Kohteliaisuus on nimittäin kylmää ja mekaanista, se ei viittaa kiinnostukseen tai välttämättä edes toisen huomioimiseen. Voin sanoa "kiitos, hei" torimyyjälle, enkä kotiin tullessani muista kumpaa sukupuolta tämä oli.

On paljon vaikeampaa olla huomaavainen. Se nimittäin vaatii jo vähän empatiaa. Se vaatii kiinnostusta sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa kulloinkin on tekemisissä. Sitä tekee asioita, ei siksi että niitä tulee tehdä, vaan koska tahtoo. Ystävilleni tahdon olla huomaavainen, heille minusta on hauska olla mieliksi. Minua kiinnostaa heidän elämänsä, koska olen osa sitä. Iloitsen ja suren heidän kanssaan, riemuitsen heidän onnenpotkuistaan ja vihastun kun heitä loukataan. Toisinsanoen, tunnen heitä kohtaan. Huomaavainen ihminen voi pistää itsensä toisen kenkiin, vaikka tämä olisi tuntematonkin. Joillain tämäkin tulee selkärangasta, tosin valitettavan harvoilla.

Tänä itsekkäänä aikana hyvät tavat ovat harvinaisia. Yhä useammat katsovat hyvän käytöksensä olevan jonkinlainen meriitti, jota pitää korostaa peräänkuulluttamalla sitä muilta. On eri asia olla huomaavainen, kuin nähdä vaivaa ollakseen huomaavainen. Tai edes kohtelias. Jos olet aidosti hyvätapainen, olet sitä myös ollessasi vihainen, väsynyt tai humalassa.

Minä en ole koskaan ajatellut kenenkään käyttäytyvän hyvin, sillä päässäni ei ole tilaa itsestäänselvyyksille. Sen sijaan huono käytös tulee aina kulman takaa.